Loppusanat

Valmistumisjuhla oli viikko sitten. Opiskelu Budaissa on päättynyt.

Bekkaseit valmistumisjuhlassa

Vuosi meni todella nopeasti. Ei siitä ole kauaakaan, kun hyppäsin Naritan lentokentältä junaan ja matkustin kaikkine laukkuineni yksin Katsuuraan ja ihmettelin sitä kuinka kaukana maaseudulla se pieni kaupunki onkaan. Yliopistolle saapuminen on vielä tuoreessa muistissa. Olihan se aluksi outoa, kun joutui keskustelemaan jollain muulla kielellä kuin suomella. Koska opiskelijat puhuivat keskenään lähinnä englantia, oli kauhistuttavaa huomata ajattelevansa englanniksi. Onneksi se ei lopulta kestänyt kauaa, jo muutaman viikon päästä jälleen ymmärsin omia ajatuksiani.

Vuoden aikana oli paljon hauskoja hetkiä, mutta myös pitkästyttävää laiskottelua mahtui mukaan. Olen tavannut paljon hauskoja ja ystävällisiä ihmisiä. Monia retkiä, paljon nähtävyyksiä ja hienoja kokemuksia. Kulunut vuosi on ollut uskomaton, olisi vaikea tiivistää vuoden aikaisia tuntemuksia yhteen blogijuttuun. Siispä kirjoitan vain, että eläminen Japanissa on ollut mahtava kokemus. Jos joku pohtii opiskeluvuotta Budaissa, niin suosittelen vilpittömästi. Tämän jälkeen minäkin osaan antaa muutamia vinkkejä Budaihin liittyen.

Pari päivää sitten muutin pois koulun asuntolasta. Nyt majailen meksikolaisen kaverini nurkissa ja odottelen uusia bekkaseitä saapuviksi. Eihän siihen ole enää kuin viikko, ehkä niistäkin vielä jotain kuullaan...

Minun Budai-blogi päättynee tähän. Kiitos kaikille! Terveisiä!

Niki

Kansainvälinen budoseminaari

Osallistuin jo perinteiselle budoseminaarille, joka järjestetään joka vuoden maaliskuussa Katsuurassa. Kyseessä on Japanissa asuville ulkomaalaisille tarkoitettu tapahtuma, jossa eri budolajien harrastajat kokoontuvat harjoittelemaan ja kokeilemaan uusia lajeja. Tänä vuonna oli jo 24. kerta, kun kyseinen seminaari järjestettiin. Paikalla oli 88 ihmistä, mukana myös reilu kymmenen Budain bekkaseitä tai vaihto-opiskelijaa. Tapasin siellä myös suomalaisen Sinikan, joka on ollut vakio-osallistuja jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

Perjantaista maanantaihin asti kestävässä seminaarissa on opettajina Japanin parhaimmisto. Mikäli opettaja ei ollut MM- tai olympiamitalisti, niin ainakin Japanin mestari jossain sarjassa, usein vielä moninkertaisesti. Ohjelmassa oli useita luentoja liittyen budoon sekä mahdollisuus kokeilla itselle kahta entuudestaan tuntematonta budolajia. Edustettuina olivat kendo, tankendo, naginata, sumo, judo, aikido, karate, shorinji kempo ja kyudo. Minä kokeilin naginataa, joka oli mielenkiintoista. Budai-vuoden aikana olen katsellut naginataa vähän sillä silmällä, mieleni on tehnyt kokeilla sitä, joten nyt oli erinomainen tilaisuus. Opettajana oli ihastuttava rouva, 8. dan, jolla on luonnollisesti myös useita Japanin mestaruuksia. Tosin erinomainen opettaja ei tehnyt naginatan käytöstä yhtään sen helpompaa... Olen ajatellut, että sehän on melkein kuin kendo, mutta ei se ollut sitten sinne päinkään. Kendossahan on lähinnä yksi perusasento ja ote miekasta, mutta naginatassa niitä on lukuisia, otteet ja asennot vaihtuvat koko ajan. Kendoharjoittelijalle käsketään aina seisomaan suorassa ja kulkemaan suoraan eteenpäin, joten niiden oppien jälkeen naginatan käyttö tuntui vaikealta, kun piti seistä sivuttain ja vaihtaa rintamasuuntaa lyöntien mukaan. Ehkäpä naginata on perinteisesti ollut naisten laji juuri sen takia, kun se on miesten aivoille liian monimutkaista. Alkuun vaikeaa, mutta mielenkiintoista, ehkä kokeilen sitä vielä uudestaan tilaisuuden tullessa.

Seuraavana päivänä pääsin kokeilemaan kyudoa, tavanomaisemmin sanottuna jousipyssyllä ampumista. Tämänkin lajin opettajat olivat huippu-ukkoja. Kyudo on rauhallista ja tyyntä, eikä maaliin osuminen taida olla se pääasia. Ampumisen liikesarja näyttää yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ollut. Niin kuin aloituksen ja lopun zanshinin välissä olisi ollut kahdeksan kataa. Kaikki eri vaiheet vaativat pitkällistä harjoittelua. Normaalisti kyudon aloittelijat eivät pääse ampumaan nuolia harjoittelun alkuvaiheessa ehkä pariin kuukauteen, mutta meidät laitettiin ampumaan jo kymmenen minuutin jälkeen. Arvattavissa on, ettei muoto ollut monellakaan kaunista. Muutama jopa osui maaliin, minäkin sain nuolet lentämään maalialueelle asti, mutta osumilla ei pääse kehuskelemaan.

Tietenkin seminaarissa oli varattu aikaa myös oman päälajin harjoituksiin opettajien ja muiden saman lajin harrastajien kanssa. Kendo-opeina paikalla oli Sakudo-sensei Osakasta ja Budain omat opettajat. Harjoituksissa oli Budain opiskelijoiden lisäksi viitisentoista muualta saapunutta ulkomaalaiskendokaa. Ja Iwakiri-sensei osaa yhä suomalaisia sanoja: "napa, massugu!"

Nähtiin siellä myös hieman maorikulttuuria, kun illanvieton aluksi Kendo-world'in uusiseelantilaismiehet tempaisivat paidat pois ja esittivät haka-tanssin. On kuulemma perinne sekin. Viikonlopun seminaari oli mukava kokoontuminen leppoisassa hengessä muiden budoharrastajien kanssa. Useat kävijät ovat käyneet siellä joka vuosi. Tulevat tapaamaan kavereita, joita ei välttämättä muuten vuoden aikana näe. Suosittelen osallistumista, mikäli siihen on mahdollisuus.

Lisää kuvia seminaarista.

Kevätretkiä

Nyt kevätlomalla on ollut aikaa käydä eri paikoissa, tässä matkaraportteja. Olen onnekas, sillä olen löytänyt kaverin, jonka kanssa olen käynyt retkillä eri puolilla Japania. Matkoista ei oikein voi puhua, mutta retkistä kylläkin. Paikallisen kaverin kanssa matkustaminen on paljon antoisampaa kuin pelkästään omin päin. Japanilaisesta kulttuurista oppii paljon enemmän, kun on kulkee japanilaisen kanssa. Tietenkin on myös helpompaa matkustaa, kun joku osaa puhua sujuvaa japania. Lisäksi, kaverini on hoitanut matkajärjestelyt, joten minä olen päässyt helpommalla. Eihän se minun kielitaidoilla oikein onnistuisi, tai olisi ainakin hyvin hankalaa.

Helmikuun lopussa suuntasimme länsirannikkolle, kohti Kanazawan kaupunkia ja kuuluisaa Shirakawan kylää, joka on maailmanperintökohde. Bussissa istumista riitti, sillä automatkailu Japanissa ei ole aivan yhtä nopeaa kuin mitä se on Suomen tyhjillä teillä. Ja olihan siinä välissä vielä Japanin Alpit, jotka aiheuttavat pientä kiemurtelua reittiin. Katsuura oli lähtiessäni mukavan keväisessä säässä, aurinko paistoi ja lämpöäkin taisi olla lähelle kymmenen astetta. Kuitenkaan Tokiosta ei tarvinut kauaakaan ajaa kohti sisämaata, kun alkoi olemaan merkkejä lumesta ja jäästä. Maisemista huolimatta nukuin suurimman osan ajasta. Yllätys olikin suuri, kun pysähdyimme levähdysalueelle Gifun prefektuurin vuorten keskellä ja heräsin bussissa. Lunta oli ainakin metrin verran ja lisää satoi koko ajan. Loppuillasta pääsimme vihdoin länsirannikolla sijaitsevaan Kanazawaan, jossa tietenkin satoi vettä. Siellä ei juurikaan lunta ollut. Kanazawassa tapasimme siellä opiskelevan suomalaiskendokan, joka kertoi Kanazawassa satavan lähes aina. "Eväät voit unohtaa kotiin, mutta älä unohda sateenvarjoa", kuuluvat sanovan siellä.

Kanazawassa vietetyn yön jälkeen suuntasimme Shirakawan kylään. Se olikin aika suosittu turistien keskuudessa. Kylä on kaunis, täynnä vanhoja olkikattoisia taloja, jotka illan hämärässä on valaistuja. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa odottaa pimeään asti, joten valaistut talot jäivät näkemättä. Näkymää heikensi myös kova lumisade. Lunta satoi vuorilla koko ajan siellä ollessamme, ja sitä lunta todellakin oli paljon! Maisemat olivat kauniita, mutta valitettavasti Shirakawa ei ollut aivan niin hieno nähtävyys kuin olin sen kuvitellut olevan. Shirakawasta paluu Tokioon kesti monta tuntia, mutta kuitenkin onnistuin palaamaan kotiin asti. Välillä kotiin palaaminen on vaikeaa, koska Katsuuraan liikennöiviä junia kulkee harvakseltaan, ja se viimeinenkin juna lähtee kohti Katsuuraa jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Siitä syystä olen muutaman kerran joutunut turvautumaan kapselihotelliin Chiban kaupungissa.

Maisemia vuorten keskellä

Shirakawa

Helmikuun viimeisenä päivänä suosittu Tokyo Jihen -yhtye piti viimeisen konserttinsa Tokyo Budokanilla. Konsertti lähetettiin suorana lähetyksenä elokuvateattereihin ympäri Japania. Me kävimme katsomassa keikan elokuvateatterissa, konsertti oli hyvä. Harmi vain, että tällä kertaa myöhästyin junasta. Tällä kertaa en mennytkään kapseliin yöksi, vaan nettikahvilaan. Myöhemmin valinta hieman kadutti. Välillä tuntuu, että japanilaisten tietokoneiden näppäimistön käyttöön tarvitaan noitatohtori, joskus ne kun tuntuvat elävän oman mielensä mukaan. Siinä tietokonetta manaten ja netissä surffaillessani myös talo alkoi heilua, selvästi tuntuva maanjäristys pitkästä aikaa. Minun asteikollani se tuntui kohtalaisen voimakkaalta, joten kuuntelin aiheuttiko se muissa asiakkaissa mitään toimenpiteitä. Ei, surffailu jatkui normaalisti, siispä en itsekään ollut siitä huolissani. Voimakkuudeltaan se taisi olla vitosen tuntumassa. Suomessahan on ollut pieniä maanjäristyksiä Kouvolassa, lähellä kotiani. Olen lukenut ihmisten kirjoituksia niistä pienistä järistyksistä ja täältä katsoen se vaikuttaa hauskalta, kun ihmiset vouhottavat maanjäristyksistä, joiden havaitsemiseen tarvitaan mittalaitteet.

Mutta, nettisurffailu oli siis hankalaa, joten yritin nukkua tietokonekopin lepotuolissa. Tämä nettikahvila olikin normaalia viileämpi, joten jopa takki päälläkin torkkuminen oli huononlaista. Parin tunnin kehnojen tirsojen jälkeen aamun ensimmäisellä junalla kohti kotia. Olen huono nukkumaan junassa, mutta silloin se ei tuottanut ongelmia. Onnistuin kuitenkin puolimatkassa vaihtamaan junaa, kuten pitikin, mutta sen jälkeen nukahdin. Voi sitä tunnetta, kun heräsin junassa ja huomasin nukkuneeni oman asemani yli. Heräsin juuri sillä seuraavalla asemalla, tietenkin vielä niin, että juna on juuri lähdössä eteenpäin. Eihän siinä auttanut kuin huokaista syvään ja todeta: "onhan minulla aikaa, kellohan ei ole vasta kuin kuusi aamulla". Olikin onni, että heti seuraavalla asemalla vastakkaiseen suuntaan menevä juna pysähtyi asemalle samaan aikaan ja minä vielä onnistuin vaihtamaan oikeaan junaan. Onnekasta sinänsä, koska Katsuuran nurkilla junat kulkevat vain kerran tunnissa. Olikin mukava kallistaa päänsä seitsemältä aamulla omaan tyynyyn ja käydä yöunille.


Maaliskuun alussa ystävälläni oli kolmepäiväinen viikonloppuvapaa. Viikonlopun viettäminen kotona olisi ollut tuhlaamista, joten hänen piti kiireellä tehdä jonkunlainen matkasuunnitelma viikonlopun varalle. Koska minulle kaikki paikat Japanissa on mielenkiintoisia, totesin "mihin vaan", enkä osannut enempää auttaa suunnittelussa. Torstaina sain viestin "sinun seikkailusi alkaa tänään klo 23 Shinjukusta!", eikä mitään muuta lisätietoa. Minulla ei ollut matkakohteesta mitään aavistusta. Sen verran tiesin, että lähdemme yöbussilla, joten ainakin Hokkaido ja Okinawa olivat poissa laskuista. Siispä illalla Shinjukuun ja bussiin nukkumaan. Bussi olikin mielenkiintoinen, tehty yömatkustamista ja nukkumista varten. Penkkit olivat erillään ja soveltuivat hyvin nukkumiseen. Paitsi, että tila oli hieman liian pieni jopa normaalikokoisille miehille... Koska bussikuskikin oli ihminen, pysähdyimme keskellä yötä huoltoasemalle, jossa lämpötila oli pakkasen puolella. Järkytys oli valtava, kun tajusin pysäköintialueella parkissa olevan sata rekkaa, joiden kuljettavat nukkuivat autot käynnissä. Tulkaa joku myymään lisälämmittimiä tänne, ettei tarvi rekkoja tyhjäkäyttää!

Bussimatka päättyi aamulla, eikä minulla edelleenkään ollut tietoa mistä heräsin. Perillä kuitenkin valkeni, että kyseessä oli Tsun kaupunki Mien prefektuurissa. Olimme suuntaamassa kohti Ise jingua. Isen kaupungin pyhäköitä, jotka tunnetaan Japanissa myös yksinkertaisesti nimellä jingu (pyhäkkö), pidetään Japanin tärkeimpänä temppelinä. Niiden historia ulottuu noin 2000 vuoden taakse. Rakennukset ja sillat rakennetaan uudestaan joka 20. vuosi, jolloin ne pysyvät ikuisesti uusina. Vaikka minulle shintolaisuus ja buddhalaisuus on jokseenkin vieraita, olivat temppelit ja niiden ympäristö hyvin kaunis. Japanilaisille Isen temppelit lukeutuvat kohteisiin, joissa pitää vierailla ainakin kerran elämässä.

Eräs alueen rakennuksista. Vieressä tyhjä tila, johon uusi rakennus rakennetaan ja viereinen puretaan. Paikkaa vuorotellaan 20 vuoden välein.

Isen kaupungissa suuntasimme junalla Nagoyaan, jossa vietimme kaksi päivää. Nagoya, ihan kiva, mutta jotenkin kaupungista jäi hieman sellainen pienen kaupungin vaikutelma. Olikin yllätys, kun jälkeen päin tarkastin kaupungin väkiluvun, hieman vajaa 3 miljoonaa. Nagoyan linna oli mukava nähtävyys, vaikka se - kuten monet muutkin linnat Japanissa - on rakennettu uudelleen tuhoutumisen jälkeen. Nyt betonilinnassa oli kaikki mistä entisajan linnanherra on vain voinut kuvitella, hissistä lähtien. Nagoyassa oli kauniita puistoja ja kukkivia aprikoosipuita, kirsikkapuut eivät kukkineet vielä. Nagoyan ruoat ovat maustetumpia ja hieman vahvemman makuisia verrattuna Kanton, eli Tokion ja sen ympäristön ruokiin.

Shirotori-puisto Nagoyassa

Nagoya

Nagoyasta palasimme Tokioon taas juuri sopivasti niin, että onnistuin saamaan sen viimeisen junan minuuttia ennen lähtöä. Tokion rautatieasemalla ei junan vaihto onnistu ihan niin nopeasti kuin Katsuurassa, se on aika iso. Viikonloppu meni nopeasti.

Enää ei opiskeluaikana ehdi suuresti matkustelemaan, sillä valmistumisjuhla on neljän päivän päästä.


Melkein unohdin! Katsuurassa oli myös perinteinen japanilainen festivaali, hinamatsuri, näyttävästi esillä. Pieniä nukkeja oli joka paikassa. Kaupungin keskellä sijaitsevan pyhäkön pitkät rappuset olivat täynnä nukkeja ja koristeita. Katsuuran nuket taitavat olla tunnettu nähtävyys, sillä paikalla oli paljon muualta saapuneita japanilaisia katselemassa nukkeja ja koristeita.

Lisää kuvia:
Shirakawa
Ise jingu
Nagoya
Katsuuran nuket